Milloin suhteessa on vain haasteita ja milloin olisi hyvä miettiä  eroamista? Milloin voi oikeasti sanoa, että nyt olen varma, että tämä ei voi enää toimia? Vai pitäisikö eroa miettiä jo ennen kuin aloittaa koko suhteen?

”Joskus emme menetä pelkästään elämänkumppaniamme vaan mahdollisesti myös kotimme.”

Ero on vaikea asia. Joskus emme menetä pelkästään elämänkumppaniamme vaan mahdollisesti myös kotimme. Tähän pakettiin kun lisätään kaikki eroamiseen liittyvät negatiiviset tunteet, on täysin ymmärrettävää, että tilanne on vähintäänkin haastava.

 kuvituskuva

kuvituskuva

Oikeastaan aina kun tapaan uusia ihmisiä, luen ja alan määrittellä heitä lähes automaattisesti. Kun olin vielä sinkku, pystyin näkemään ihmisestä äärimmäisen herkästi ja nopeassa ajassa, voisiko hän olla potentiaalinen kumppani minulle. Ottamatta kantaa siihen, olinko oikeassa vaistoni kanssa vai en, jostain syystä olin noin 8 vuotta sinkkuna ennen kuin tapasin ex-tyttöystäväni.

”Elän muuten kommuunissa, toivottavasti tykkäät myös miehestäni, koska hän tulee tässä paketissa mukana”.

Olen Tinder-treffeillä: Hänessä paljon hyvää: kaunis, älykäs ja kaikin puolin mukava nainen. Kuuden ja puolen minuutin jälkeen sanon: ”Elän muuten kommuunissa, toivottavasti tykkäät myös miehestäni, koska hän tulee tässä paketissa mukana”. Hänen kehonsa jäykistyy, pää ja kulmakarvat nousivat hieman ylös. Hänen kehonkielensä kertoi jo tarpeeksi siitä, miten hän suhtautuu tähän asiaan, ja se taas hänen arvomaailmastaan. Tässä arvomaailmassa ei ole mitään vikaa, mutta se ei toimi omani kanssa yhteen. Kaikki tämä tapahtuu alle sekunnissa.

GAME OVER. Vaikka hän olikin todella mukava ja viehättävä, mieluummin päätän pelin tähän kuin kahden vuoden seurustelun, yhteisen kaveripiirin ja asunnon jälkeen.

Aina kun kuulen eronneen pariskunnan tarinan, mietin: ”Olisikohan tämän eron voinut jotenkin välttää? Olisiko tämän voinut nähdä jo ensitreffeillä ensimmäisen kuuden ja puolen minuutin jälkeen? Olivatko he todella ”täydellisiä” toisilleen, koska nythän he erosivat? Vai ajautuivatko he vain erilleen elämän myllerryksessä?

Ihmiset rakastuvat toisen ihmisen hyviin puoliin. Ilman niitä suhdetta ei todennäköisesti ole. Sen jälkeen kysymys kuuluu: Miten erilaiset elämäntilanteen muutokset ja ne piirteet, joista emme toisessa niin välitä, vaikuttavat yhteiseen matkaamme?

Sanon filosofisesti: elämässä ei voi tehdä itseään kohtaan väärin. On vain valintoja, joilla on elämäämme erilaisia vaikutuksia. Melkein samalla tavalla voisin sano romanttisista suhteista.

”Jos muutamme tapaamme ajatella vasta viidennen narsistin jälkeen, ensimmäiset neljä ovat olleet välttämättömiä oppiaksemme, mitä emme halua.”

Mikään suhde ei ole turha. Jos muutamme tapaamme ajatella vasta viidennen narsistin jälkeen, ensimmäiset neljä ovat olleet välttämättömiä oppiaksemme, mitä emme halua. Joskus ”huono” suhde on paras opetus meille asioista, joita muuten olisi vaikea nähdä itsessämme.

Voisiko olla niin, että jos olet alussa kriittisempi, etkä tee liikaa kompromisseja, voit vähentää riskiä, jossa joudut puntaroimaan, haluatko jatkaa yhteistä matkaa tämän henkilön kanssa?

”Emmekö voisi suhtautua eroamiseen vähän kevyemmin, ikään kuin osana elämää, niin kuin asia on?”

Onko yhdessä pysyminen ylipäätänsä itseisarvo? Täytyykö meidän olla yhdessä, kunnes kuolema meidät erottaa? Harvalla näin kuitenkaan käy. Emmekö voisi suhtautua eroamiseen vähän kevyemmin, ikään kuin osana elämää, niin kuin asia on? Koska ainoa asia, mikä on varmaa, on muutos sekä epävarmuus, ja tilastollisesti eroaminen on suhteellisen todennäköistä.

Voisimmeko ajatella suhdetta oppimisympäristönä ja kasvuympäristönä, niin kuin esimerkiksi työpaikkaa? Tämä oli hyvä, opettava työ. Opin valtavasti ammatillisesti, tämä paikka antoi loistavat raamit henkiselle kasvulleni ja asuntolainakin on maksettu. Vaikka tämä päätös tuntuu erittäin hankalalta, nyt tuntuu siltä, että on aika siirtyä eteenpäin.

”Et periaatteessa edes tarvitsisi parisuhdetta, mutta se olisi kiva bonus.”

Entä jos olisit tyytyväinen itseesi ja elämääsi sellaisena kuin elämäsi on, jo ennen suhdetta? Et periaatteessa edes tarvitsisi suhdetta, mutta se olisi kiva bonus. Kumppanisi olisi myös omalta osaltaan tasapainoinen ihminen, ja hän olisi jo löytänyt ja käsitellyt pahimmat luurangot kaapistaan. Voisiko suhteessa olla helpompi hengittää, jos siitä eroaminen ei tarkoittaisi maailman loppua? Voisiko yhteistä matkaa olla jopa helpompi tehdä ilman paineita eroamisesta?

”kannattaa miettiä oletko ylipäätään valmis suhteeseen.”

Täyttyvätkö tarpeesi, vai tarvitsetko tarpeiden maljaasi täyttöä itsesi ulkopuolta? Janoatko parisuhdetta, koska et ole itsessäsi riittävä? Löydätkö itsesi aina ennätysajassa uudesta suhteesta, kun edellinen on päättynyt? Jos vastaan kyllä kaikkiin edellä mainittuihin kysymyksiin, kannattaa miettiä oletko ylipäätään valmis suhteeseen.

Mieti edellisiä suhteitasi ja mieti, mitä niistä olet oppinut? Mitä on seurannut eroistasi, ovatko ne kuitenkin johtaneet johonkin vielä parempaan? Pystytkö näkemään edelliset suhteesi sekä erosi, ikään kuin kasvattavana oppimatkana osana elämän koulua?

Comment